Tänään oli edessä matka takaisin pääsaarelle Nadiin. Aamupalan jälkeen luovutimme mökin pois ja jäimme juttelemaan erään mukavan pariskunnan kanssa venettä odotellessamme. Paikalliset kylänmiehet korjailivat rakennuksen katosta vieressä ja kävivät välillä kyselemässä Suomesta (Onko siellä leijonia? Ai susia on, tappavatko ne ihmisiä? Onko siellä käärmeitä? Ovatko ne myrkyllisiä?) ja ihailivat samalla laukkujamme. Lounas tarjoiltiin taas liian aikaisin, joten jätimme sen väliin kun maha oli vielä täynnä aamupalasta. Ei tullut kookosdemonstraatiota, jäi oikein vaivaamaan että mitä siinä olisi näytetty. Puolenpäivän jälkeen meidät vietiin pienellä veneellä isoa venettä vastaan, ja nousimme alukseen. Minulla oli vähän huono olo, taisin saada lievän ruokamyrkytyksen tai jotain. Takanamme veneessä istui suomalaispariskunta, ja alkumatka meni heidän kanssa jutellessaan. Loppumatkasta veneen toinen moottori meni rikki keskellä merta, ja miehistö koitti pari tuntia korjailla moottoria, mutta joutui luovuttamaan ja lähti hitaasti etenemään yhdellä moottorilla. Olimme aikataulusta jo pahasti myöhässä, joten henkilökunta soitti toisen aluksen hakemaan pääsaarelle meneviä ihmisiä, ja muut jäivät rikkonaiseen veneeseen kulkemaan saarikierroksen loppuun hitaammalla tahdilla. Muuten ihan hyvä juttu, mutta jossain oli paha kommunikaatiokatkos; vene joka tuli meitä hakemaan ei mennytkään suoraan Port Denarauhun niinkuin oli sanottu, vaan lähti omalle kierrokselleen, ja luvatun puolen tunnin sijasta matka kestikin yli kaksi tuntia. Olimme perillä satamassa kymmenen aikaan illalla ja kas, mikäs se siinä laiturilla olikaan meitä vastassa ellei alkuperäinen rikki mennyt aluksemme, joka olikin sitten perillä ennen meitä. Heikkona nälästä, maha kipeänä ja tosi pahantuulisina kapusimme bussiin, joka vei meidät hotelliimme. Uskollisena päivän tyylille meidän hotellimme oli kierroksen viimeinen: bussi kiersi kaikki muut resortit ensin ja lopulta kyydissä olimme enää me kaksi. Katselimme bussin ikkunasta pimeää Nadia ja ihailimme Diwali-valaistusta. Kaupunki näytti kovin pieneltä, matalalta ja hajanaiselta. Lopulta pääsimme hotelliimme, saimme huoneemme ja kävimme hotellin ravintolassa syömässä pizzat. Siinä vaiheessa saattoi jo vähän nauraa päivän vastoinkäymisille.
Carlos Drake, seikkailija.
Luku 97
Pim, Pam ja Pum putosivat kohti jättiravun vatsalaukkua, kun Pim näki edessäpäin avoinna olevan oven. "Oviii!", hän ehti huutaa juuri ennen kuin he menivät ovesta läpi. Kolmikko putosi toistensa päälle sikin sokin. Hetken ähkittyään ja selviteltyään mikä jalka ja käsi kuului kenellekin he nousivat ylös ja katsoivat ympärilleen. He seisoivat pienessä huoneessa, jossa oli läpinäkyvät lasiseinät. Seinien ulkopuolella oli vettä, jossa näkyi kasveja ja uivia kaloja. Myös huoneen katto oli lasia. Yhdessä seinässä oli harmaa teräsovi, jonka keskellä oli pieni käsipyörä avaamista ja sulkemista varten. "Hei kaverit, me ollaan veden alla!", sanoi aina yhtä havaintokykyinen Pam. "Ovet pelastivat taas", sanoi Pum. Huone oli täysin tyhjä lukuunottamatta yhdessä nurkassa sijaitsevaa tiskiallasta. Tontut menivät katsomaan allasta lähempää. Se oli aivan tavallisen näköinen tiskiallas, joka oli tehty teräksestä ja varustettu sekoitehanalla. Altaan pohjalla lojui valkoinen emalimuki, joka näytti harvinaisen puhtaalta ja kiiltävältä. "Hei, olisiko tuo se ikuisen puhtauden malja?", Pam ihmetteli. "Heh, on varmaan. Ja me löydettiin se ennen Carlosta, mahtaa kaveria harmittaa", sanoi Pim. Pum otti maljan (tai mukin) ja laittoi sen taskuunsa. "Eiköhän lähdetä täältä", Pum sanoi ja meni ovelle. Hän otti kiinni käsipyörästä ja käänsi sitä monta kierrosta. Pim alkoi juuri sanoa "Odotas vähän!", kun ovi aukesi ja vesi syöksyi sisään.
Miten tonttujen nyt käy?
Osaavatko he uida?
Entä ajatella?
Vastaukset näihin puhtaasti teoreettisiin kysymyksiin ja paljon muuta vetistä seuraavassa jaksossa tarinassa Carlos Drake, seikkailija.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti