tiistai 31. tammikuuta 2012

Day 193: Tahunanui Beach

Kävimme taas kahvittelemassa ja asioilla kaupungilla, ja tulimme sitten takaisin majataloon lounasta syömään. Iltapäivällä lähdimme kävelylle satama-alueelle, joka paljastui tylsäksi teollisuusalueeksi. Innostuimme kävelemään Tahunanui Beachille asti, ja kuljimme siellä mustassa pehmeässä hiekassa aaltojen huuhdellessa nilkkoja. Vesi tuntui sen verran lämpimältä, että ehkä jopa saattaisin käydä uimassa joku päivä jos innostun. Musta hiekka oli siitä hassua, että se muodostui litteistä murusista, eivätkä ne millään lähteneet jalkapohjista vaikka kuinka pyyhimme. Palasimme kukkuloiden yli majatalolle, yli kolme tuntia olimme kävelleet ja sopivasti alkoi jalka jo painaa. Istuimme hetken telkkarin ääressä, söimme sitten iltapalan ja surffailimme netissä. Onnistuimme löytämään netin avulla radiosta kuulemamme kivan biisin, vaikka muistimme siitä vain pari sanaa kertosäkeestä. Te jotka kaipaatte jotain piristystä talven harmauteen ja pakkasiin, kuunnelkaapa Uusi-Seelantilaisen The Babysitters Circus -bändin Everything's gonna be alright-biisi!

Tahunanui Beach. Mustaa hiekkaa/Black sand.


Carlos Drake, seikkailija

Luku 193

Carlos katsoi hämmästyneenä itseään ja totesi pettämättömän terävään tapaansa: "Sehän olen minä!" "Carlos Nr 3591 sarjaa B 5,  palveluksessanne!", vastasi toinen Carlos. "Ystävien kesken minut tunnetaan Kallena!" Hän katsoi kelloaan (joka muistutti pientä avaruusalusta vilkkuvine valoineen ja piipityksineen) ja sanoi Carlokselle: "Olet juuri nyt tulevaisuudessa, tarkemmin sanoen vuodessa 3999 ja nykyisten sääntöjen mukaan et voi enää kauaa viipyä täällä. Valvontavirasto on erittäin tarkka näissä asioissa. Jouduimme Seikkailijoiden kanssa tekemään melkoisesti töitä, että saimme Viraston hämättyä niin, että pääsin pelastamaan sinut. Laskelmiemme mukaan Virasto on jo tietoinen sinun täällä olostasi ja meillä on noin viisikymmentä sekuntia aikaa ennen kuin heidän joukkonsa ovat täällä. Seuraa minua, jos haluat elää!", näin sanoen Kalle kääntyi ja lähti kohti kalliomuodostelman keskiosaa. Carlos seurasi perässä ja yritti samalla kysellä Kallelta kysymyksiä. "Mitä ihmettä tulevaisuudessa on tapahtunut, että minua on useampia? Ja miksi tämä Virasto haluaisi minulle mitään pahaa?" "En voi kertoa sinulle liikaa yksityiskohtia, mutta olet varmaan jo itsekin päätellyt, että sinusta on tehty kopioita ja näistä kopioista on muodostettu Seikkailijat-niminen ryhmä, jonka tehtävänä on ylläpitää järjestystä ajassa ja maailmankaikkeudessa. Meidän tehtäviimme kuuluu esimerkiksi sinun pelastamisesi niinä hetkinä, kun käyt tulevaisuudessa jonkun oven kautta ja joudut vaaraan. Virasto odottaa vain tekosyytä pidättää sinut jostain sääntörikkomuksesta. Huhun mukaan heillä on jotain hampaankolossa sinua vastaan". Kallion päällä oli pieni lautavaja, jota kohti he kävelivät. Carlos ei ollut huomannut vajaa, koska se oli samanvärinen kuin ympäröivä kiviaines. Heidän lähestyessään vajaa kallio alkoi täristä ja taivas pimeni. Jostain alkoi kuulua korviasärkevää jyrinää. "Virasto on tulossa!", Kalle sanoi rauhallisesti. He tulivat vajan luo, joka sekin tärisi ja heilui kuin myrskyn kourissa. "Astu sisään, tapaat jonkun meistä myöhemmin ja saat silloin lisää vastauksia!", Kalle sanoi avaten vajan oven Carlokselle. "Kiitos, miten sinun käy Viraston kanssa?", Carlos kysyi joutuen jo huutamaan tullakseen kuulluksi jyrinän yli. "Ei hätää, meillä on aina takaportti pakoreittiä varten!", Kalle vastasi. Carlos astui ovesta sisään ja Kalle sulki oven hänen perässään.

Kuinka paljon Carloksia oikein onkaan tulevaisuudessa?

Eikö yhdessäkin ole aivan liikaa?

Vastaukset näihin tuleviin kysymyksiin ja paljon muuta seuraavassa jaksossa tarinassa Carlos Drake, seikkailija.

maanantai 30. tammikuuta 2012

Day 192: Short walk in the Grampians

Tänään oli pyhäpäivä ja sen vuoksi yleinen vapaapäivä Nelsonin alueella, joten sellainen sunnuntaifiilis oli selvästi havaittavissa vaikka maanantai olikin. Kävimme puolen päivän aikaan kahvilla Zumossa ja kaupassa hakemassa lounastarpeet, ja tulimme sitten kokkailemaan majataloon kanapastaa. Ruoan jälkeen pidimme pienen sulattelutauon, ja lähdimme sitten ilta-auringossa kävelylle Grampiansille, tuolle isolle kukkulalle Nelsonin takana jolla aiemminkin olemme kulkeneet. Kiipesimme ensin huipulle ja löysimme sieltä uuden polun jota pitkin pääsi kiertämään kukkulan toista puolta alas ja takaisin majatalolle. Parin tunnin kävely siitä tuli, ja hienoja maisemia saimme taas ihailla. Kameran olin jättänyt kotiin, kun olimme jo aiemmin näpsineet kuvia samasta kukkulasta, mutta ehkä se olisi sittenkin pitänyt ottaa mukaan, muutama hieno näkymä olisi ollut kiva piristys blogille. Matkalla näimme taas lampaita, ne tarkkailivat meitä ja juoksivat heti karkuun kun näytti siltä että tulemme lähelle. Näimme myös pari aasia aitauksessa, toinen niistä oli hauskasti musta-valko-laikukas. Kasvot reippailusta hehkuen palasimme illanviettoon majatalolle.


Carlos Drake, seikkailija

Luku 192


Pöm oli ensi alkuun yrittänyt päästä haarniskasta ulos mutta oli pian luovuttanut huomattuaan ettei pystynyt tekemään mitään. Haarniska kiisi hurjaa vauhtia avaruuden halki ja sukelsi välillä mustiin aukkoihin, joita se käytti nopeuttaakseen matkaa. Pömillä oli erinomaiset näkymät haarniskan sisältä, vaikka silmien kohdalla olikin vain yksi kapea aukko. Haarniska heijasti kolmiulotteisen, 360 asteisen näkymän suoraan Pömin näköhermoihin. Hänellä oli kestänyt jonkin aikaa tottua katselemaan ympäristöä uudella tavalla, mutta nyt hän seurasi matkantekoa kiinnostuneena. Sitten he jo lähestyivät tutun näköistä planeettaa: se oli Maapallo. Haarniska syöksyi kovaa vauhtia ilmakehän läpi ja laskeutui pian tutun liikkeen eteen ja astui sisään ovesta. Haarniska avautui ja päästi Pömin ulos. "Loistavaa! Ennustus toteutui aivan niin kuin pitikin! Onko sinulla muki minulle?", sanoi pesulanomistaja Lungi, joka seisoi hohtavan valkoisiin vaatteisiin puettuna Pömin edessä.


Onko Lungi rauhallinen?


Onko Pöm lungi?


Onko Lungi ihan pöm?


Vastaukset näihin rauhallisiin kysymyksiin ja paljon muuta rentoa seuraavassa jaksossa tarinassa Carlos Drake, seikkailija.

sunnuntai 29. tammikuuta 2012

Day 191: Apathy feels quite good, actually

Voi miten ihmeellisen saamattomia olemme olleetkaan. Kaupassa sentään kävimme, ja teimme ruokaa. Muuten päivä on kulunut lähinnä ihmetellessä, lueskellessa, muiden asukkaiden kanssa jutellessa ja telkkaria katsellessa. Ja jouduimme muuttamaan huonetta pariksi päiväksi, sillä huoneemme lukko meni rikki. Lehdessä kerrottiin, että Hobitti-elokuvaan haettiin Wellingtonissa satoja avustajia pieniin rooleihin eilen, ja paikalle oli ilmestynyt tuhansia ihmisiä kilpailemaan rooleista. Olisipa mahtavaa päästä mukaan siihen leffaan edes pienenä örkkinä! Mutta avustajien piti olla kiwejä, turistit eivät kelvanneet, nyyh.

Tässä linkki hauskaan kesäbiisiin, jonka bongasimme radiosta autoreissullamme Golden Bayhin: Unique 2; Break my stride. Laulajan ääni muistuttaa aika paljon Ace of Basen laulajaa.


Carlos Drake, seikkailija

Luku 191

Elviira heräsi ja pyyhki kuolan leuastaan. Hän nousi seisomaan ja katseli haukotellen edessään olevaa liekkijanaa. Hän alkoi jo huolestua, Kapteenista ei näkynyt merkkiäkään ja Elviiralla oli nälkä ja jano. Elviira tiesi ettei hän pystyisi murtamaan ilmavankilan taikaa ellei hän saisi ulkopuolista apua. Ilmavankilan taika raukeaisi myös, jos Kapteeni kuolisi tai hän menettäisi taikavoimansa. Samalla hetkellä, kun Elviira pohti näitä asioita, ilmavankila katosi hänen ympäriltään. Nyt Elviira leijaili suojattomana avaruudessa ja hänellä oli vain muutama sekunti aikaa keksiä jotain ennen kuin häneltä loppuisi happi. 

Miten Elviiran käy?

Miten vaaleissa käy?

Käykö kello?

Vastaukset näihin käytännöllisiin kysymyksiin ja paljon muuta käypää seuraavassa jaksossa tarinassa Carlos Drake, seikkailija.




lauantai 28. tammikuuta 2012

Day 190: At the Market

Erittäin tuulinen ja aurinkoinen päivä tänään Nelsonissa. Otimme rennosti ja nautimme taas kaupungin kuhinasta. Menimme kuluttamaan aikaa markkinoille, ja ostimme neljä kiloa kauden hedelmiä, nam. Kävimme välillä Zumossa kahvilla ja hakemassa kanelipullat ruotsalaisesta leipomosta, ja palasimme taas markkinoille etsimään lounasta. Tällä kertaa silmiin osui italialainen koju, joka tarjosi tilauksesta tehtäviä pasta-annoksia ja kaneliperunadonitseja. Ostimme kana- ja pestopastat ja nautiskelimme herkullisesta ruoasta ihmisiä katsellen. Tuuli oli niin kova että välillä myyjiltä lähti tavaroita lentelemään pöydiltä ja kojutkin keikkuivat uhkaavan näköisesti. Palasimme majataloon herkuttelemaan hedelmillä ja miettimään ensi viikon aktiviteetteja. Juttelimme pitkään mukavan englantilaisen siivoojan kanssa, joka kertoi meille vinkkejä Blenheimia varten ja antoi opaskirjan lainaan. Leikkasin Karin hiukset kolmen dollarin askartelusaksilla, kyllähän sekin askartelusta kävi. Hyvin rauhallinen ja kotoisa päivä.

Ihania kauden hedelmiä Nelsonin markkinoilta neljän kilon edestä: luumuja, persikoita, nektariineja ja aprikooseja. Superhyviä! Four kilos of lovely seasonal fruits from Nelson Market: plums, peaches, nectarines and apricots. Super delicious!


Carlos Drake, seikkailija

Luku 190

Onan suureksi kauhuksi vessaan astui Anita Leiristo. Hän oli tunnettu tyhjäntoimittaja, joka antoi solkenaan typeriä neuvoja kaikille tapaamilleen ihmisille. Anitalla oli myöskin outo tapa arvostella vastaantulijoiden sukkia. Hän saattoi äkkiarvaamatta rynnätä jonkun satunnaisen vastaantulijan nilkkoihin kiinni ja tarkistaa minkälaiset sukat lahkeen alta löytyi. "Haa!", hän silloin huusi (tai paremminkin raakkui, Anitalla oli polyyppeja). "Pinkit alpakka-opossumi-nokkaeläin-sukat eivät missään nimessä käy yhteen sinisten kengurunnahkasaappaiden kanssa. Ettäs kehtaat senkin juntti!" Anita aloitti puhumisen oitis, kun näki Onan. "Voi hyvänen aika, mikä se tuollainen kauhtana oikein on. Ja eihän nuo kengät sovi yhtään sukkien kanssa yhteen. Ja mikä asento se tuommoinen on ja päläpäläpälälässynlässynlääblaablaablaaa…" Onan verenpaine nousi oitis huippulukemiin, Anitan jäkätys raastoi hänen jo valmiiksi rispaantuneita hermojaan. Ona räjähti kuin tulivuori. Hän mursi häntä kahlinneen taian silkalla suuttumuksen voimalla ja pääsi vihdoin liikkumaan. Hän taikoi Anitan hiljaiseksi ja tarkemmin ajateltuaan hän siirsi Anitan Mauttomien Sukkien planeetalle. Ona lähti vessasta ulos. Hän tiesi, että Kapteeni oli syypää häntä kahlinneeseen taikaan ja että Kapteeni oli vienyt Elviiran mukanaan. "Minä löydän sinut vielä, Kapteeni, ja sitten katsotaan kuka on kuka!", Ona vannoi itsekseen (aivan niin kuin tällaisissa tilanteissa on tapana).

Mistä voi ostaa sinisiä kengurunnahkasaappaita?

Onko niiden hinta pompannut ylös viime aikoina?

Lähteekö Ona nyt sukkana etsimään Kapteenia?

Vastaukset näihin lässytyksiin ja paljon muuta jäkätystä seuraavassa jaksossa tarinassa Carlos Drake, seikkailija.

perjantai 27. tammikuuta 2012

Day 189: Back to Nelson

Palasimme tänään iltapäivällä bussilla Nelsoniin, joten aamupäivä meni lähinnä pakatessa ja syödessä. Oli ihan mukava päästä Nelsoniin, ja juhlistimmekin paluutamme välittömästi kupposella erinomaista Zumon kahvia. Sitten ilmoittauduimme taas majapaikkaamme Fern Lodgeen, jonne oli ilmestynyt poissaollessamme lisää asukkaita. Kävimme kaupassa, teimme ruokaa, piipahdimme illalla alakerran pubiin ja siinäpä se päivä olikin. Eilinen vei kaikki mehut ja tämä päivä on mennyt vähän puoliteholla.


Carlos Drake, seikkailija

Luku 189


Carloksen niksipalsta:


Lapio on erinomainen väline pitää mukana seikkailuissa. Sillä voi hutkia hirviöitä lättyyn, käyttää melan korvikkeena kanootissa, tilapäisenä paistinpannuna ja tietysti sillä voi myöskin kaivaa toisille kuoppia.


Hyvännäköinen kääpiö on mainio matkakumppani, sillä pienessä sievässä matka taittuu paljon rattoisammin.

torstai 26. tammikuuta 2012

Day 188: Amazing day in Golden Bay

Haimme vuokra-automme hauskasta pikku verstaasta Tom Jones -kopiolta (sinisen haalarin kauluksesta tunkevine rintakarvoineen kaikkineen) heti aamusta. Lähdimme ajamaan todella mutkittelevaa tietä kohti länttä yli korkean Takaka Hillin (jossa ei tietenkään ollut mitään turvakaiteita, joten paikoitellen mahan pohjasta kouraisi kun katseli alas karmaisevaa pudotusta), ja edelleen länsirannikolle pikkukaupunkien läpi. Pysähdyimme parikin kertaa vuorta noustessamme ottamaan valokuvia allamme avautuvasta upeasta maisemasta. Poikkesimme ensimmäisenä katsomaan Harwood's Holea, joka on eteläisen pallonpuoliskon syvin kuilu, huimat 173 metriä. Takaka Hill on täynnä luolia ja kuiluja, siellä on uuden Seelannin syvimmät ja laajimmat luolaverkostot, joista suurin osa on edelleen tutkimatta. Päästäksemme kuilulle meidän piti ajaa 11 kilometriä kuoppaista soratietä pitkin, ja vielä kävellä noin 45 minuuttia jännittävässä peikkometsässä. Kuulemma juuri tällä alueella oli ihan vasta ollut Hobitti-elokuvan kuvaukset, enkä yhtään ihmettele, sillä metsät ja kukkulat olivat todella kauniita. Ikävä kyllä kuilun suu oli pensaiden peitossa, ja reunalle oli vaikeaa ja vaarallista mennä, sillä matka sinne oli isojen kaltevien kivenlohkareiden peittämä. Kiipeilimme melko lähelle reunaa, mutta ihan reunalle emme uskaltaneet mennä. Kävimme samalla katsomassa sivupolun päässä olevan näköalapaikan, joka poikkesi kaikista muista sillä sinne oli todella vaikea päästä, ensin piti kiivetä korkeaa kukkulaa ylös ja sitten vielä terävien ja epätasaisten kivimuodostelmien harjalle keikkuen piti kiivetä reunalle, josta aukesi suora pudotus alas laaksoon ja tietysi huikeat näkymät myös. Oli hieno hetki istua auringonpaisteessa kiven nokalla katsellen alas laaksoon ja seuraten pilvien leikkiä vastapäisten vuorten rinteillä tuulen tuivertaessa hiuksia. Palasimme autolle virkistyneinä ja otimme pari liftarityttöä (saksalainen ja jenkki) kyytiin ja veimme heidät päätien varrelle seuraavan määränpäämme kohdalle. He eivät olleet koskaan aikaisemmin tavanneet suomalaisia ja olivat siksi kiinnostuneita ja kyselivät paljon Suomesta. Edes saksalainen tyttö ei tiennyt  missä Suomi sijaitsee, kääk.

Jätimme auton parkkipaikalle ja lähdimme kävelemään Takaka Hill Walkia, joka kiertää vuoren rinteillä karst-kivien muodostamassa maastossa ja pusikossa. Polkua piti seurata tarkasti, sillä koko alue on tomojen eli kuilujen rei'ittämä. Usein tomot johtavat vuoren alla olevaan luolaverkostoon, joten ne saattavat olla hyvinkin syviä. Myös maankuoren ohuuden takia polulta ei saanut poiketa, sillä aikuisen paino saattaa rikkoa pinnan ja syöstä kulkijan alla oleviin luoliin. Pysyimme siis hyvin tarkasti polulla koko ajan. Näimme kolme tomoa ja kurkistelimme varovasti sisään, syviltä ne näyttivät, ja olivat mokomat hyvin piilossa joten ilman varoituskylttiä olisi saattanut vahingossa vaikka astuakin niihin. Toista tuntia kävelimme vuorella, ja sitten palasimme autolle syömään eväitä hyvällä ruokahalulla. Ja sitten matka jatkui. Ajoimme mahtavan kiemuraista tietä alas vuoren toista rinnettä Takakaan, jossa pysähdyimme hakemaan lisää vettä ja infoa turisti-pisteestä. Takaka vaikutti oikein mukavalta pikku kaupungilta, siellä oli kivoja kauppoja pääkadun varrella, kuten ihania 50-luvun mekkoja myyvä vaatekauppa. Harmi kyllä aika ei antanyt  myöten shoppailuhetkelle. Seuraavaksi ajoimme The Grovelle muutaman kilometrin päähän. Se on hassu kivinen kukkula keskellä peltoja aivan meren rannan tuntumassa. Kukkulalla kasvoi viidakkokasveja ja puiden juuret olivat kietoutuneet isojen kivimuodostelmien ympärille luoden oudon ja mystisen tunnelman. Nousun jälkeen polku laskeutui kukkulan rinteessä olevaan kapeaan railoon, jonka päässä avautui näköalatasanne peltojen yllä. Kivien seassa oli piilopaikkoja ja aukeamia, täällä olisi ollut mahtavaa leikkiä lapsena. Mieleen tuli Indiana Jones- elokuvien lavasteet, ja teki mieli lähteä tutkimusretkelle aarteiden perässä. Huikea paikka. 

Palasimme takaisin päätielle ja poikkesimme vielä sitä ennen Labyrinth Rocks Parkkiin, joka oli lähinnä tylsempi versio Grovesta joten emme tuhlanneet aikaamme siellä sen enempää. Ajoimme sieltä suoraan länsirannikolle, ylös Farewell Spitin eli pitkän hiekkasärkän tuntumaan. Siellä oli komea ja jylhä Wharariki Beach, jonka halusimme nähdä. Auto piti taas jättää parkkipaikalle, ja rannalle saattoi kävellä joko alhaalla kulkevaa reittiä tai kukkulareittiä pitkin. Me valitsimme tietysti kukkulareitin, ja olipa hyvä että menimme sitä kautta, siellä oli parhaat kukkulamaisemat mitä ikinä olen nähnyt missään. Todella idyllisiä näkymiä joka suuntaan, vihreitä kumpuilevia rinteitä joilla laidunsi satamäärin villaisia lampaita, valkoisia pilven hattaroita ja tuulessa huojuvia ruohonkorsia. Olimme jo tänne ajaessamme nähneet ihania hobittikukkuloita, mutta nämä veivät kyllä voiton kaikista. Polku tupsahti pian hiekkadyyneille, jollaisia en ollut ennen nähnyt: todella hienoa hiekkaa oli kasautunut aavikkomaisesti jyrkiksi rinteiksi, ja päästäkseen rannalle piti ylittää leveä kaistale tätä aavikkomaisemaa. Hiekka upotti ja kulku oli hidasta ja raskasta. Kova merituuli heitti hiekkaa silmiin ja hiuksiin (mutta toivottavasti ei kameraan!), ja aavemainen pilvien seasta säteinä siivilöityvä auringonvalo loi maailmanlopun tunnelmaa. Olimme yksin rannalla, muutama matkailija tuli juuri kun olimme lähdössä. Hyvällä tuurilla rannalla olisi ollut mahdollisuus nähdä hylkeen poikasia lammikoissa leikkimässä, mutta emme löytäneet yhtään lammikkoa ja poikaset jäivät näkemättä. Hienoja kivimuodostelmia sen sijaan näimme rannan tuntumassa. Palasimme takaisin autolle ihanien lammasrinteiden kautta, ja lähdimme ajamaan takaisin päin. 

Kello kävi jo kuutta kun lähdimme rannalta, joten aikaa ei ollut liiemmälti muihin retkiin. Halusin kuitenkin nähdä paljon kehutun Mussel Innin, paikallisen tienvarsikrouvin joka panee myös omaa oluttaan. Emme ehtineet syödä mitään, mutta kävimme tsekkaamassa paikan ja oikein kotoisalta se vaikutti. Poikkesimme vielä hieman ennen Takakaa Pupu Springsiä katsomaan, niitäkin oli meille moni ihminen suositellut. Pupu Springsissä on erittäin puhdas vesi, joten syvässäkin kohdassa näkee pohjaan helposti. Se on maorien pyhä paikka, eikä siellä saa syödä tai juoda mitään. Alueella olisi myös ollut mukavalta vaikuttava kävelyreitti, mutta harmi kyllä emme ehtineet sitä kävellä. Räpsimme nopeasti pari kuvaa ja lähdimme sitten ajamaan kotia kohti kilpaa auringonvalon kanssa, sillä Kari halusi päästä vuorten toiselle puolelle ennen pimeää. Ajoimme tauotta takaisin Motuekaan, kävimme nopeasti kaupassa ja palautimme auton vuokraamolle. Hyvin saimme hyödynnettyä maksimaalisesti auton, kolmentoista tunnin päivä oli takana, ja siltä se kyllä tuntuikin. Nappasimme nopeasti wrapit KFC:stä ja tulimme hostellille tekemään iltahommat ja nukkumaan. Raitis ilma teki tepposet ja uni alkoi painaa silmiä, enkä jaksanut päivittää blogia.

Auringon nousu Motuekasta lähtiessämme. Sunrise when we left Motueka.

Näkymä Takaka Hilliltä alas Motuekaan päin. View from the Takaka Hill down to the direction of Motueka.

Kaukana siintää meri. Faraway glimmers the ocean.

Jos metsään haluat mennä nyt... Harwood Holelle päästäkseen piti kävellä 45 minuuttia metsäpolkua. To get to the Harwood Hole you have to walk 45 minutes through a forest.

Polku oli melkoinen esterata välillä. Occasionally the path was more like an obstacle course.

Harwood Hole, 173 metriä syvä kuilu. Kuilun reunalle ei päässyt, sillä isot kivenlohkareet estivät kulun. Harwood Hole, 17 metres deep chasm. You couldn't get near the chasm, because big boulders blocked the way.

Harwood Holen lähellä oli näköalapaikka, jonne pääsi kiipeämällä teräviä kiviä ja railoja täynnä olevan louhikon yli. Near the Harwood Hole there was a viewpoint, that you could reach by climbing over a boulder soil full of pointed rocks and shafts.

Hienot maisemat ja karmea pudotus suoraan alas avautuivat heti tuon kiven takaa. Amazing views and terrible drop down were just behind that rock.

Takaka Hill Walkin alku. The beginning of Takaka Hill Walk.

Polku vie karst-kivimaastoon. The path leads us to karst rock area.

Takaka Hillin päältä näkyi, kuinka tie kiemurteli alas laaksoon kohti Takakaa. On top of the Takaka Hill you could see how the road winded down to the valley and Takaka.

Karst rocks.

Takaka Hill on täynnä vaarallisia tomoja, syviä kuiluja jotka johtavat vuoren alla olevaan luolastoon. Polulta ei saanut poiketa yhtään. Takaka Hill is full of tomos, dangerous chasms that lead to the cave system below the hill. You shouldn't stray from the path at all.

The Grove, hieno kivimuodostelma peltojen keskellä. The Grove, amazing rock formation in the middle of fields.

Kävele valoon... Walk in to the light...

Joku odottaa sinua valon päässä. Someone is waiting for you in the light.

Kallion keskeltä avautui huikeat näkymät pelloille ja Golden Bayhin. In the middle of rocks there was awesome view to the fields and Golden Bay.

Puunjuuret kietoutuivat kivin ympärille luoden mystistä tunnelmaa. Tree roots wrapped around the rocks created a mystique atmosphere.

Hei, ollaanko me Indiana Jones -leffassa? Hey, are we in an Indiana Jones movie?

Wharariki Beachille piti kulkea kukkuloiden yli. To get to the Wharariki Beach you had to cross over the hills.

Maailman ihanin kukkulamaisema! The world's greatest hill view!

Kohta meri jo näkyy... Soon the ocean is visible...

Ohoh, hiekkadyynejäkin vielä! Oh, sand dunes also!

Meri laskuveden aikaan. The ocean in low tide.

Hauskat kivimuodostelmat nimeltä Archway Islands. Cool rock formations called Archway Islands.

Hei hei Wharariki Beach, olit mahtava! Bye bye Wharariki Beach, you were the best!

Avuksi unettomille: Montako lammasta näet kuvassa? Help for the insomniacs: how many sheep can you see in the picture?

Pupu Springs & amazingly clear water.


Carlos Drake, seikkailija

Luku 188

Kirjoituskoneen (ja kyllä, kyseessä oli kunnon vanhanajan mekaaninen kirjoituskone) kirjoittaja paljastui pieneksi kaljupäiseksi mieheksi, jolla oli suuret mustasankaiset silmälasit. Hänen pöytänsä oli täynnä papereita ja mappeja, niitä oli jopa lattialla korkeissa pinoissa. Mies kirjoitti hyvin keskittyneesti ja Mummo aikoi juuri yskäistä hienovaraisesti saadakseen miehen huomion, kun mies sanoi keskeyttämättä kirjoitteluaan: "Ollos tervehditty Musta Tahto. Olet perillä!" Mummo (A.K.A Musta Tahto) oli yllättynyt siitä, että mies tunnisti hänet, tähän asti hänen valepukunsa oli ollut pettämätön. "Kuka olet?", Mummo kysyi. Mies lopetti kirjoittamisensa ja kääntyi katsomaan Mummoa. "Minulla oli joskus nimi mutta se on hiipunut vuosien varrella pois. Jos haluat, voit kutsua minua vaikka Virtaseksi." "Hyvä on Virtanen. Miten tunnistit minut ja mitä tarkoitit sanomalla, että olen perillä?", Mummo kysyi. "Minulla on kyky nähdä kaikki asiat oikeassa muodossaan. Perillä olet siksi, että sinulla on kysymys ja minä olen se henkilö, joka voi vastata siihen!", Virtanen sanoi. "Tiedän, että olit menossa tapaamaan Professoria, mutta et tule löytämään häntä. Professori katosi eilen ollessaan kellarin arkistoissa etsimässä Aku Ankan vuosikertaa vuodelta 1974 (paras vuosikerta). Hän ei olisi muutenkaan tiennyt vastausta kysymykseesi", Virtanen jatkoi. "Kysy siis kysymyksesi, joka on sinua vaivannut niin kauan". Nyt, kun hetki oli viimein koittanut, Mummo tunsi olonsa oudon vastahakoiseksi. Hän halusi tietää mutta pitäisikö hän vastauksesta? Hän aukaisi suunsa ja esitti kysymyksen.

Virtanen? B.Virtanen?

Järvinen?

Jokinen?

Vastaukset näihin kosteisiin kysymyksiin ja paljon muuta vetistä seuraavassa jaksossa tarinassa Carlos Drake, seikkailija.

keskiviikko 25. tammikuuta 2012

Day 187: Existing, not living

Outo välipäivä tänään. Olemme pesseet pyykkiä, järjestäneet huomiselle ohjelmaa ja käyneet vähän kaupungilla. Jostain syystä löysimme itsemme European Cafesta, eikä kummallakaan ollut mitään hajua miten sinne päädyimme. Mutta kun sisälle mentiin, niin pakkohan meidän oli tilata kahvit ja viinerit. Luin loppuun Kingin uusimman, voi miten surullinen loppu siinä oli. Herrasta on tullut melkoinen tunteiden liikuttaja vanhemmiten. Kiinnostava tarina joka jälleen kerran kiteytyi ihmisen pahuuden ja hyvyyden väliseen konfliktiin.



Carlos Drake, seikkailija

Luku 187

Royce oli juuri pääsemässä näköetäisyydelle valoilmiöstä, kun se yhtäkkiä lähti kiihdyttämään kovaa vauhtia poispäin. Royce lähti seuraamaan sitä mutta jäi jonkin verran jälkeen. Valo matkasi suoraan kohti Mustan Tahdon kotia. Pitkän ajan kuluttua edessäpäin alkoi näkyä jotain jättiläismäisen kokoista ja avaruuttakin mustempaa. Edessä oli Mustan Tahdon Portit. Portit koostuivat kolmesta osasta ja jokainen osa oli saman korkuinen kuin kahdeksan Jupiterin kokoista planeettaa päällekkäin asetettuna. Portit olivat ainoa reitti Mustan Tahdon kotiin ja niitä suojeli vahva taika. Jos joku yrittäisi mennä sisään porttien vierestä, alta tai yli hän huomaisi olevansa taas porttien edessä. Valo suuntasi kohti porttien vasenta puoliskoa. Royce oli ällistynyt, useimmat olettaisivat, että keskimmäinen osa oli se, mistä pääsi sisään. Todellisuudessa juuri vasen puolisko oli sisäänkäynti. Valo oli jo melkein portin luona ja Royce hidasti vauhtiaan, koska oli varma, että hän saisi valon pian kiinni. Valo jatkoi hidastamatta ja lensi portin läpi. Royce pysähtyi kokonaan hämmästyksestä. Vasta nyt hänen mieleensä tuli ajatella, että kyseessä saattoi olla joku jolle Musta Tahto oli antanut kotinsa koordinaatit ja vapaan pääsyn sinne. Ehkä se oli joku, joka oli suorittamassa salaista tehtävää aivan niin kuin hän itsekin oli. Royce saapui portin eteen ja aikoi juuri suorittaa taian, jolla pääsisi sisään, kun portin läpi tunkeutui suuri käsi, jossa oli kahdeksan samanpituista sormea ja kaksi peukaloa. Käsi otti Roycen tiukkaan otteeseen (vaikka Royce olikin aineeton) ja vetäytyi takaisin portin läpi Royce mukanaan.

Iso käsi Roycelle?

Onko Roycella peukalo keskellä kämmentä?

Vai onko Royce aivan kädetön?

Vastaukset näihin käsittämättömiin kysymyksiin ja paljon muuta käsiteltävää seuraavassa jaksossa tarinassa Carlos Drake, seikkailija.

tiistai 24. tammikuuta 2012

Day 186: Discovery Day at Abel Tasman

Aamuvarhaisella heräsimme valmistautumaan päivän ulkoilukoitokseen. Olimme varanneet Abel Tasman Sea Shuttlelta päivän retken, johon kuului bussikyydit, risteilyt mennen tullen ja omatoiminen kävely puiston parhaaksi mainitulla osuudella. Bussi vei meidät ja muut Kaiteriteriin, jossa nousimme risteilyalukseen. AT-puisto sijaitsee meren rannalla, ja siellä on mm. suosittu 52 kilometriä pitkä Abel Tasman Coastal Track ja sisämaassa kulkeva toinen reitti ja kaikenlaisia pikku polkuja siellä sun täällä. Rannikkoreitin voi kulkea 3-5 päivässä yöpyen välillä majoissa. Puisto on todella suosittu ja se tietysti tarkoittaa ruuhkia poluilla varsinkin näin huippusesonkina. Puistossa on hyvät kajakkimahdollisuudet ja mekin mietimme pitkään, että otammeko kajakin allemme vai emme, mutta päädyimme lopulta kävelyyn, kun olemme nyt kovasti innostuneet siitä ja haluamme kohottaa kuntoa ja kestävyyttä.

Risteilyn aikana käytiin Split Apple Rockilla, hyljesaaren edustalla ja kaikissa puiston välisatamissa. Meidän kävelyosuutemme alkoi Bark Baysta ja päättyi Anchorageen (mutta ensin kävimme aluksella puiston pohjoisimmassa pisteessä asti), ja se oli juuri sopiva 14 kilometrin pätkä metsäisiä rinteitä rannikon tuntumassa. Hyppäsimme aluksesta ihanalle hiekkarannalle Bark Bayssa ja söimme eväitä ja katselimme kuinka muut painoivat jo kovaa vauhtia reitille. Veneessä olimme naureskelleet, kun vieressä kiinalaisperhe valmistautui kävelyyn: vanha herra venytteli veneen käytävällä huolella jalkojaan ja paineli käsistä jotain akupisteitä, ja rouva venytteli viininpunaisin nahkakäsinein verhoiltuja käsiään ja sormiaan. Kenties hänellä oli aikomus kävellä reitti käsin? Lähdimme liikkeelle reipasta vauhtia, ja pian aloimme ohitella hitaimpia ja myös kiinalaisperheen ohi painelimme puolivälissä matkaa. Reitin varrella saimme ihailla turkoosin sinisinä hohtavia poukamia ja pieniä purosia. Polku oli helposti kuljettava, välillä oli nousuja joissa hengästyi, ja sitten taas tasaisempaa menoa. Polku kulki kivasti viidakkoisten kukkuloiden rinteellä, ja melkein koko ajan oli pitkä pudotus alas mereen tai viidakkoon. Väreistä ja meren äänistä muistui mieleen Fiji, mutta veden lämpötila oli kyllä jotain ihan muuta, jäätävän kylmää.

Teimme ylimääräisen kiepin Cleopatra Poolseilla, mutta ne eivät olleet kovin kummoisia, kivinen joenjuoksu vain. Torrent Bayn kohdalla olisi voinut ottaa oikotien laskuveden aikaan, mutta emme jaksaneet odottaa laskuvettä vaan kävelimme koko suiston ympäri. Myöhemmin kävimme katsomassa laskuveden alta paljastunutta oikotietä, ja olimme tyytyväisiä ettemme olleet moiselle mutahetteikölle lähteneet kenkiämme sotkemaan. Olimme määränpäässämme Anchoragessa hyvissä ajoin, ja ehdimme syödä välipalaa ennen kuin alus saapui hakemaan kävelijöitä ja vei meidät takaisin Kaiteriteriin. Kolme tuntia kävely meiltä kesti ohjeellisen yli neljän tunnin sijasta, ja olimme todella tyytyväisiä aikaan.  Pidimme kovaa vauhtia yllä ja sen huomasi kyllä väsymyksestä ja hikisistä vaatteista. Kotimatkalla nukahdimme aluksella, ja bussimatkakin meni melkein horroksessa. Hostellissa keitimme teetä ja juttelimme Hampurista kotoisin olevan tytön kanssa pitkät pätkät maailman tilanteesta, ja virkistyimme sen verran että jaksoimme touhuta iltapuuroon asti kaikenlaista pientä. En usko että ensi yönä on uniongelmia.

Aamu Kaiteriterin edustalla, olemme juuri lähdössä risteilylle Abel Tasmanin luonnonpuistoon. Morning in Kaiteriteri, we are just about to embark on a cruise to Abel Tasman National Park.

Split Apple Rock.

Rannikkoa veneestä katsottuna. The coast seen from the boat.

Sail away!

Hyljesaari. Some island with seals living on it.

Kävelymme alkoi Bark Baysta. Our hike started from Bark Bay.

Ihanan turkoosi meri vaikuttaa trooppisen lämpimältä mutta oli kaikkea muuta. Lovely turquoise ocean seems tropically warm, but is everything but.

Abel Tasman Coastal Trackia oli helppo kävellä. Abel Tasman Coastal Track was easy to walk.

Sandfly Bay.

Riippusilta. Swinging bridge.

Abel Tasmanissa on erinomaiset mahdollisuudet kajakeilla melomiseen. In Abel Tasman there are great possibilities for kayaking.

Torrent Bay.

Tuosta voisi oikaista muutaman kilometrin, kunhan vesi laskee. From here you could take a few kilometres shortcut when in low tide.

Komea kukkanen polun varrelta. Handsome flower beside the path.

Kiertämässä lahtea, laskuvesi jo alkaa. Walking around the bay, low tide is already beginning.

Soma vihreä joki. Nice green river.

Määränpää jo näkyy! Our goal is already visible!

Oikotie laskuveden aikaan, aika mutaista menoa. Shortcut in low tide, quite muddy going.


Carlos Drake, seikkailija

Luku 186

Raiku.

Veden suuntaus
Majakanvartijasta
Kohti tyhjyyttä

maanantai 23. tammikuuta 2012

Day 185: Seaside walk in Motueka

Aamulla lähdimme bussilla tunnin matkan päähän Motuekan pikkukaupunkiin, jossa asumme tämän viikon Hat Trick Lodge -hostellissa. Vaihdoimme majapaikkaa ihan vaihtelun vuoksi, ja siksi kun Motueka on paljon lähempänä Abel Tasmanin luonnonpuistoa, joten sieltä käsin on helpompi tehdä retkiä puistoon. Pikkubussissa juttelimme koko matkan kolmen nuoren naisen kanssa, he olivat kovasti kiinnostuneita meidän matkastamme ja sattui niin mukavasti, että yksi heistä oli kotoisin Hong Kongista, joten ehkä saamme häneltä jotain vinkkejä. Motuekassa veimme laukkumme hostelliin, ja varasimme emännän avulla huomiseksi retken Abel Tasmaniin. Hostelli vaikuttaa ihan perustason paikalta, todella ohuet seinät ja outo haju huoneessa. ;)

Lähdimme tutustumaan Motuekaan kävellen, ja poikkesimme myös kahville ja syömään KFC:hen, jossa bongasimme taas yhden Suomi-brändin: juomien kansissa luki Huhtamaki. Kävimme myös ruokakaupassa ja palasimme hostellille viemään tavarat kaappiin, ja lähdimme sitten turisti-infoon hakemaan lisää paikallistietoutta. Tällä seudulla olisi paljon nähtävää ja koettavaa, mutta kiertelyyn tarvitsisi auton. Hostellin emäntä oli näyttänyt kartasta mukavan näköisen rantareitin, jonka lähdimme kävelemään illan ratoksi. Pari tuntia kiertelimme meren rantaa ja näimme historialliset suola-altaat (joissa voi uida), ruostuneen laivan hylyn, mutaisen merenpohjan laskuveden aikaan, ihmisiä keräämässä jotain meren herkkuja mutapohjasta, haikaroita, simpukoita, ajopuuta, äänekkään mustan linnun joka juoksenteli ympäriinsä ja kuulimme oudon robottilinnun laulua puista. Loppuillan vietimme hostellilla leväten.

Iltakävelyllä Motuekassa. Evening stroll in Motueka.

Ohi kulkiessamme huomasimme jotain outoa puutarhassa... When walking past we noticed something strange in the garden...

The tree of lost soles samasta puutarhasta. The tree of lost soles from the same garden.

Laskuveden aika. Low tide.

Ship ohoi!

Veneen hylky Motuekan edustalla. Ship wreck in front of Motueka.

Mustaa hiekkaa hiekkasärkillä, joilla linnut tykkäävät pesiä ja levätä. Black sand in sand spits, where birds like to nest and rest.


Carlos Drake, seikkailija

Luku 185


Elviira oli nukahtanut vankikoppiinsa. Hän nojasi poski seinämää vasten ja kuolasi kuorsausten lomassa sievästi leukaansa pitkin. Elviira oli sinnitellyt hereillä pitkän aikaa odottaen, että jotain tapahtuisi, mutta oli sitten huomaamattaan nukahtanut. Ja tietenkin juuri silloin alkoi viimein tapahtua. Sininen liekkijana (joka ei siis oikeasti ollut liekkejä ollenkaan) muutti väriään vaaleanpunaiseksi ja sitten niin violetiksi, että se muistutti enemmän mustaa kuin violettia. Liekkien keskelle ilmestyi hiuksenhieno viiva, joka hitaasti ja nykien leveni metrin levyiseksi aukoksi. Aukosta sykki tummanpunaista valoa rytmillä, joka muistutti säännöllisyydellään sydämenlyöntejä. Aukon reunoista työntyi kaksi mustaa käpälää, ja pian loputkin Mustasta Kapteenista ilmestyi aukon toiselta puolelta. Kapteeni oli selvästikin käynyt rajun kamppailun, koska hänellä ei ollut enää jalkoja ja hänen kyljestään oli lähtenyt iso pala irti. Kapteeni sai juuri itsensä kiskottua aukon läpi, kun aukon toiselta puolelta tuli isokokoinen käsi, jossa oli kahdeksan samanpituista sormea ja kaksi peukaloa. Käsi nappasi Kapteenin tiukkaan puristukseen ja veti hänet takaisin ilman, että Kapteeni ehti sanoa tai tehdä mitään. Aukko sulkeutui ja liekit muuttuivat jälleen sinisiksi. Elviira nukkui autuaasti koko tämän välikohtauksen ajan.


Mitä Kapteeni kohtasi aukon toisella puolella?


Onko tämä nyt sitä kouraisevaa kauhua?


Lakkaako Elviira kuolaamasta?


Vastaukset näihin kysymyksiin ja paljon muuta seuraavassa jaksossa tarinassa Carlos Drake, seikkailija.