Day 182: Dun Mountain Walk & pub dinner

Olimme heti aamusta ylhäällä ja lähdimme jo kymmenen aikaan kävelemään Dun Mountainille. Se on Nelsonin eteläpuolella oleva kukkulajono jolla risteilee paljon ulkoilureittejä, joista osa on hyvinkin pitkiä, jopa kymmeniä kilometrejä. Jos jaksaisi kävellä tai olisi pyörä, voisi mennä parinkymmenen kilometrin päähän katsomaan Maitain luolia, niihin saa ihan vapaasti mennä jos uskaltaa. Päivä oli aurinkoinen ja kuuma jo heti aamusta, varmaan helteisin päivä tähän mennessä Uudessa Seelannissa. Kävelyreitti vei aluksi metsämaisemiin, ja kiersimme kukkulan juurella sen taakse, josta polku alkoi nousta loivasti rinnettä ylös ja jatkoi kukkulajonon sivua pitkin koko ajan nousten. Näimme ylhäällä mustia isoja lehmiä ja vasikoita vapaana, ne pötköttelivät keskellä yhtä kävelyreittiä. Poikkesimme omalta reitiltämme sen verran, että kiipesimme katsomaan lehmiä, eivät ne olleet meistä moksiskaan. Jatkoimme sitten omaa reittiämme yhä kauemmas Nelsonista. Polku kulki todella vaihtelevassa maastossa, välillä se meni kukkulan ruohikkoista rinnettä, sitten poikkesimme metsään hetkeksi, ja parin puron ylitse, näköalapaikan ohitse ja taas pitkin kukkuloiden rinteitä, hauska reitti. Parista kohtaa näki kaukana Nelsonin kaupungin ja meren, ja tuntui ihmeelliseltä että olimme niin kauas jaksaneet kävellä. Loppumatka meni jyrkkää soratietä laskeutuessa takaisin laaksoon, ja maantietä pitkin hostellille. Neljän tunnin kävelyn teimme, arviolta ehkä noin 15 kilometriä, mutta vaikea arvioida, kun maasto oli niin vaihtelevaa ja kyltit eivät antaneet tarkkoja välimatkoja.

Olimme sopivasti väsyneitä kun saavuimme takaisin majatalolle, ja lähdimme melkein heti kahville, sillä olimme löytäneet palkitun kahvilan jonka halusimme testata näin perjantain kunniaksi (seliseli). Matkalla nappasimme saksalaisen rouvan makkarakärrystä currywurstit välipalaksi. Zumo-kahvila oli oikein viihtyisä ja mikä tärkeintä, kahvi oli parasta täällä päin maailmaa tähän mennessä, ei toki voittanut Helsingin ykkösmestoja kuitenkaan. Nautimme kupposista pitkään ja hartaasti, ja lähdimme sitten bussiaseman ja ruokakaupan kautta takaisin majapaikkaamme. Hetken lepäilimme ja katselimme telkkaria, ja sitten menimme syömään illallista alakerran pubiin Prince Albertiin. Asukkaat saivat 15 dollarilla kahden ruokalajin illallisen, aika hyvä diili. Ruoka ei ollut kummoista, mutta kyllä sillä vatsa täyttyi ja olimme tyytyväisiä kun saimme vaihteeksi muutakin kuin kaurapuuroa. Sen verran mukava oli pubissa istuskella ja katsella paikallisten meninkiä, että otimme yhdet neuvoa antavat vielä ruoan päälle. Ihmisillä näytti olevan mukavaa, ja suurin osa tunsi toisensa entuudestaan. Näimme äidin pienen lapsen ja sylivauvan kanssa pubissa, he olivat syömässä ja vanhemmat ottivat myös tuopit, mikä on näissä Englannin kaltaisissa pubikulttuureissa ihan ookoo, ei siitä kukaan nenäänsä nyrpistänyt paheksuen, päinvastoin, asiakkaat kävivät vuorotellen ihailemassa vauvaa. En tiedä onnistuisiko Suomessa, miten on äidit, valaiskaa meitä tietämättömiä?

Prince Albert Pub: Roast beef & vegetables + cheesecake, 15 dollaria.

Dun Mountain Walkin alkutaival meni metsässä. Dun Mountain Walk began in the woods.

Metsästä tupsahdimme avariin kukkulamaisemiin. From the woods we emerged to open hills.

Kävimme moikkaamassa lehmiä. We said hi to a few cows.

Jatkoimme kapeaa polkua pitkin ruohikkoista kukkulanrinnettä. We continued to go a narrow path along the hill side.

Välillä olimme taas hetken metsässä. Occasionally we found ourselves in the woods again.

Polku vaan jatkui ja jatkui. The path kept going and going.

Ylhäältä katselimme takaisinpäin: kaukana näkyi Nelson, josta aloitimme kävelyn. Rinteellä näkyvä viiva on polku, jota tulimme. From above we took a look at the way we came: far away we could see Nelson where we started the walk. The line visible on the hill is the path we came from.

Polku nousi yhä ylemmäs rinnettä. The path rose even higher on the hill.

Kaunis näkymä korkeimmalta kohdalta. Beautiful view from the highest point.

Carlos Drake, seikkailija

Luku 182

Ona seisoi edelleen vessassa. Blondien vierailu oli sekoittanut hänen keskittymisensä pitkäksi aikaa mutta nyt hän oli jälleen täydessä vauhdissa yrittäen rikkoa Kapteenin taikaa. Hän kokeili muutamaa vanhaa perusrikkomistaikaa ilman menestystä. Seuraavaksi hän suoritti monimutkaisen Anghilaisen vapauttamistaian täysin ilman siihen kuuluvia käsiliikkeitä ja steppausaskelia. Vaativan loitsulitanian hän suoritti päänsä sisällä selkeästi ääntäen. Saatuaan loitsun valmiiksi Ona jäi odottamaan mutta mitään ei tapahtunut. Jos hän olisi pystynyt liikkumaan hän olisi hyppinyt tasajalkaa paikallaan ja saanut sitten itkuraivarit lattialla maaten (outoa kyllä, Ona oli nuoruudessaan ollut Itkuraivarit-nimisen punkyhtyeen laulajana. Jokaisen keikan loppuhuipennukseksi yhtyeen jäsenet olivat saaneet itkuraivarit ja maanneet lattialla parhaimmillaan jopa puoli tuntia. Ona oli lopettanut yhtyeessä, kun hänet oli kutsuttu vartijakoulutukseen. Yhtyeen uuden laulajan nimi oli ollut Philomenon…). Ällistyttävää itsehillintää osoittaen Ona rauhoittui ja yritti miettiä vielä jotain taikaa mitä hän ei olisi vielä kokeillut. Ennen kuin hän ehti keksiä mitään, vessan ovi aukesi jälleen ja joku astui sisään.

Kuka astui sisään vessaan?

Oliko se joku, jolla oli hätä?

Onko Onakin nyt hätää kärsimässä?

Vastaukset näihin hätäisiin kysymyksiin ja paljon muuta hätäännyttävää seuraavassa jaksossa tarinassa Carlos Drake, seikkailija.