sunnuntai 4. maaliskuuta 2012

Day 226: Last Sunday in New Zealand

Viikon huonon kelin jälkeen aamu koitti aurinkoisena ja lämpimänä, joten pääsimme parvekkeelle juomaan aamuteet ja miettimään, miten käyttäisimme tämän viimeisen päivän, paitsi tietysti pakkaamiseen. Tajusin yhtäkkiä, etten ole uinut kertaakaan meressä täällä, ja olisin kovasti halunnut lähteä uimaan, mutta kaikki kivat rannat olivat sen verran kaukana, että sinne päästäkseen olisi pitänyt olla auto käytössä, joten se siitä. Onneksi saimme sentään käytyä kuumassa lähteessä aiemmin, että edes jokin vesielämys tuli koettua Uudessa Seelannissa. Huomaa jo, että syksy alkaa lähestyä, kun kelit ovat menneet kylmemmiksi ja pilvisemmiksi, ja tuuli on kova ja viileä. Hyvä aika lähteä eteenpäin ja kesää kohti. Haimme kahvit mukaan Espresso Workshopista ja kävelimme hiljakseen pitkin Quay Streetiä ja sataman aluetta. Ihmisiä oli paljon liikkeellä hyvän sään houkuttelemina, ja oli mukava kävellä ja katsella ihmisvilinää ja heittää jo mielessään jäähyväisiä tälle maalle. Olemme nauttineet joka päivästä, ja paljon ihmeellisiä asioita on koettu ja nähty täällä, joten ihanat muistot saamme mukaamme. Hieno maa, mahtava luonto, niin paljon koettavaa ja nähtävää kuin vain lompakko antaa periksi, mukavat ihmiset ja hyvä ruoka ja viini, mitä muutakaan voi toivoa? Kaikenlaista jäi vielä tekemättä, ja jos koskaan palaan niin haluan uida delfiinien kanssa, kävellä Tongariron ylityksen hyvässä säässä, nähdä Edoraksen kuvauspaikan, tehdä paragliding-hypyn Queenstownissa, käydä pitkillä hiking-kävelyillä vuoristoissa, uida meressä, vierailla Christchurchissa ja Dunedinissa... mutta nyt katse kohti tulevaisuutta ja huomista 11 tunnin lentomatkaa Hong Kongiin, kääk!



Carlos Drake, seikkailija

Luku 226

Haarniska halkesi poksauttaen Pömin ulos kuin ruman hedelmän (esimerkiksi rangutanin). Hänen vauhtinsa pysähtyi kuitenkin äkisti, kun neljä luunvalkeaa kättä otti hänestä tiukan otteen. Pöm käännettiin ympäri niin, että hän oli kasvokkain luunvalkean olion kanssa. Oliolla ei ollut suuta eikä nenää, vain kaksi samean valkoistaa silmää, jotka katsoivat Pömiin surullisesti. Pömin happi oli loppumassa ja hänen tajuntansa alkoi pimetä. Viimeinen asia, jonka hän kuuli ennen tajuttomuutta oli matala ja surumielinen ääni, joka puhui hänen päänsä sisällä: "Auta minua!", se sanoi. 

Pitääkö Pöm karambolasta?

Meneekö tämä homma ihan banaaneiksi?

Pitääkö omena päivässä olion loitolla?

Vastaukset näihin hedelmällisiin kysymyksiin ja paljon muuta mehukasta seuraavassa jaksossa tarinassa Carlos Drake, seikkailija.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti