Day 213: Tongariro Alpine Crossing

Hui, suuri päivä oli koittanut! Olimme odottaneet pelonsekaisella innolla kuuluisaa Tongariro Alpine Crossingia, se oli yksi niitä asioita mitä ehdottomasti halusimme kokea täällä ollessamme. Se on Uuden Seelannin suosituin ja kauneimmaksi sanottu yhden päivän kävelyreitti kolmen aktiivisen tulivuoren ympäristössä. Mt. Tongariro, Mt. Ruapehu ja Mt. Ngauruhoe muodostavat hienon vulkaanisen kokonaisuuden, jossa voi tehdä 1-3 päivän kävelyretkiä turkoosien pikkujärvien ja tulivuoren kraaterien seassa. Alue edusti LOTRin kuvauksissa Mordoria, ja Mt. Ruapehu oli elokuvan Mt. Doom, joten voitte kuvitella että innolla odotimme näkevämme nämä ihmeelliset seudut. Toisin kuitenkin kävi. Aamu valkeni erittäin sateisena (säätiedotus oli luvannut erittäin hyvää ja kaunista keliä, niinkuin eilen), ja vielä bussissa körötellessämme puolentoista tunnin matkaa reitin alkupäähän Mangatepopon parkkipaikalle kuski lupasi taivaan kirkastuvan heti auringon noustua. Joukko epäuskoisia mutta toiveikkaita ihmisiä lähti siis vesisateessa kävelemään reittiä, ja pikku hiljaa matkan edistyessä vesisade paheni ja paheni ja näkyvyys huononi koko ajan. Valokuvaamisesta ei tahtonut tulla mitään, mutta eipä siellä paljoa näkynytkään, kun kosteat pilvenriekaleet kietoivat meidät sisuksiinsa ja katosimme kaikki aavemaiseen usvaan. Tämä tuonpuoleinen tunnelma sentään vähän lohdutti siinä huonon sään tuottaman pettymyksen ja pahan mielen kourissa kärvistellessämme. Voi kun juuri tänään piti tulla näin kurja sää, eilenhän juuri paistoi aurinko!

Alkumatkan helpolla osuudella ohitimme kaikki ryhmämme kulkijat, ja vielä Devil's Stairseille saapuessamme olimme hyvässä johdossa, ei toki sillä että mitenkään kilpailisimme. Portaat jatkuivat ikuisuuksiin pitkin vuoren rinnettä, lääh lääh, ja pian muut alkoivat saavuttaa meitä. Näppäsimme muutaman kuvan usvaisista rinteistä aina sateen hetkeksi hellittäessä, ja jatkoimme matkaamme yhä ylöspäin. Portaiden jälkeen tuli lisää loivempaa nousua laavakivien seassa, ja sitten saavuimme ison kraaterin laelle ja kuljimme avointa kenttää sen läpi ja vastapäistä rinnettä ylös, missä alkoikin tosi koetus. Nousu oli niin jyrkkää että happi meinasi loppua, ja muutama kovakuntoinen nuori livahti ohitsemme. Myös sää näytti todellisen luonteensa, ja hirveän kova ja kylmä tuuli riepotteli ihmisiä niin että sai olla tarkkana ettei tipahda alas kraateriin polun molemminpuolin kulkevaa jyrkkää rinnettä. Rakeitakin tuli välillä. Kun jaksoi kivuta jyrkän rinteen ylös, oli saavuttanut korkeimman kohdan Red Craterin, korkeutta 1886 metriä. Hyvä lounaspaikka hyvällä säällä, mutta tällä säällä meitä ei huvittanut istua sateessa syömässä eväitä, joten jatkoimme matkaa ilman lounastaukoa. Sieltä piti mennä kapeaa kraaterin reunaa pitkin alas irtosoraisessa jyrkässä rinteessä, ja alas kävellessään näki kauniit smaragdinvihreät pikku järvet aina kun pilviverho repesi hetkeksi. Rinteessä kuvia ottaessamme ohitsemme käveli yksinäinen nuori tyttö collage-huppari ja vaaleanpunaiset mikrosortsit päällä, jaloissaan hänellä oli mustat pienet nahkasandaalit, jotka jättivät koko jalan paljaaksi. Aika uskomaton näky siellä kylmyydessä ja sateessa.

Järvien jälkeen sade yltyi taas aivan kauheaksi, hetkessä oli vaatteet ihoa myöten märät. Jossain lähellä olisi pitänyt olla kaunis sininen järvi, mutta siitä ei kyllä näkynyt vilaustakaan kun kuljimme harmaassa sumussa. Oli niin kylmä että kädet turposivat ihan tulipunaisiksi, joten oli pakko pitää kovaa vauhtia yllä että pysyy lämpimänä. Hetkeksi pysähdyimme syömään suklaapatukat ja juomaan vähän vettä ja kaakaota, ja sitten pistimme supervaihteen päälle sateen taas yltyessä ja lähdimme kiitämään alas niin lujaa kuin pystyimme. Taas alkoi ohittelu, mutta kaikkia emme saaneet kiinni. Alaspäin menevällä osuudella oli kartan mukaan kaunista alppimaisemaa, mutta siinä joudumme luottamaan kartan sanaan, itse emme nähneet paria metriä pidemmälle mihinkään suuntaan. Reitti alkoi muuttua kuraiseksi ja liukastumista piti varoa, joten koko ajan sai olla katse maassa ettei kompastu johonkin kivenmurikkaan tai mutalammikkoon. Olo oli todella kurja, siinä vaiheessa kirosi koko kävelyn ja halusi vain päästä jonnekin sisään lämpimään. Viimein pääsimme perille määränpäähämme, jossa oli pieni katos parkkipaikan nurkalla. Siellä värjöttelimme sateelta suojassa kaikki ja odotimme että bussi tulisi hakemaan. Tarkistimme ajan ja yllätyimme positiivisesti; vedimme koko reitin taukoineen alle viiden tunnin! Ohjeiden mukainen aika oli 7.5-8.5 tuntia, ja aiemmin haastattelemamme nuoret olivat kävelleet reitin kuuteen tuntiin. Hah, vaikka kunto meinasikin hyytyä ylämäkeen kuin vanhalla höyryveturilla, niin alamäessä sentään saimme korjattua tilanteen, se on se massa. Onneksi bussit tulivat hakemaan meitä ennen määräaikaa, ja pääsimme sisään lämpimään. Ylimääräisenä bonuksena mukava naiskuski kävi hakemassa jostain kaikille pussilliset kuumia chipsejä, jotka lämmittivät kylmettyneitä kävelijöitä sopivasti ajomatkan ajan.

Kun pääsimme huoneeseemme Taupossa, oli pakko ottaa tulikuumat suihkut että keho vähän lämpeni. Turha varmaan sanoakaan, että se tuntui taivaalliselta. Ihanaa oli myös saada kuivat vaatteet ylle. Kävimme syömässä eväämme pois ja päätimme sitten mennä DeBrettsin Hot Poolseihin jatkamaan kehon lämmitystä. Ajoimme kylpylän pihaan ja menimme Avikselta saamamme tarjouslappusen kanssa tiskille, ja kävi niin kivasti että sillä tarjouslapulla pääsi kaksi yhden hinnalla omaan yksityisaltaaseen yleisten altaiden lisäksi. Valitsimme kaikista lämpimimmän altaan, + 42 astetta, ja saimme avaimen allashuoneeseemme. Oli aika luksusta laskeutua kuumaan veteen omassa rauhassa, ja nautiskella kehoon leviävästä lämmöstä. Väsyneet jäsenet ja kitisevät nivelet huoahtivat helpotuksesta ja ihana rauha laskeutui yllemme. Aah! Kävimme välillä testaamassa yleisen puolen altaat, ja laskin vesiliukumäestä elämäni ensimmäistä kertaa. En tiennytkään että niissä tulee niin hurja vauhti, olisikohan siinä pitänyt jotenkin jarruttaa? Molskahdin ulos putkesta niin kovaa että rillit lensivät päästä ja nielaisin vettä oikein kunnolla, mutta hauskaa se oli. Palasimme vielä hetkeksi lämmittelemään omaan kuumaan altaaseemme, ja sitten lähdimme raukeina takaisin hostellille pesemään ryvettyneitä kamppeita. Nyt on aika voittajaolo.

Lähdössä kuuluisalle Tongariro Alpine Crossingille. Starting the famous Tongariro Alpine Crossing.

Alkutaipaleen maisemaa. Scenery from the start.

Tässä ollaan jo noustu jonkin verran, ja sää alkaa muuttua kurjemmaksi. Here we have already ascended a bit, and weather is getting lousy.

Ensimmäisen nousun jälkeen. After the first climb.

Noustessamme näkyvyys huononi koko ajan, ja sade sotki kameran linssin. Visibility got worse when we climbed higher, and rain messed up the camera lens.

Aika aavemaista. Quite spooky.

Ensimmäisen kraaterin ylitys. Crossing the First Crater.

Looking back First Crater.

Helppo uskoa että LOTRia on kuvattu täällä. Easy to believe they filmed LOTR here.

Ensimmäinen kraateri ylhäältä katsottuna. The First Crater seen from higher ground.

Raskain nousu tulossa kiven takana. The most demanding ascent begins behind the rock.

Vulkaanista maisemaa. Volcanic scenery.

Lisää maisemaa. More scenery.

Tästä alkoi pahin nousuvaihe. From here the worst ascend started.

Tuonne ylös pitäisi vielä jaksaa, sitten pahin on ohi. If we can make it up there, the worst is over.

Kapealla kraaterin reunalla kuljettiin kovan tuulen riepotellessa. We walked the narrow edge of the crater while strong winds pummeled us.

Emerald Lakes.

Big Emerald Lake.

Small Emerald lake.

Kyllä, tein Tongariron ylityksen huonossa säässä, mistä arvasit? Yes, I did cross the Tongariro in bad weather, how did you know?

Carlos Drake, seikkailija

Luku 213 

Ona kellui pitkin valaan ruokatorvea seuranaan parvi pahantuulisia sinimakrilleja, jotka valas oli nielaissut juuri ennen Onaa. Makrillit tiuskivat ja jupisivat kiukkuisina toisilleen ja Onalle. He olivat juuri olleet matkalla suihkuun, kun valas oli nielaissut heidät, eikä ole mitään niin äkäistä kuin likainen sinimakrilli. Ona yritti rauhoitella makrilleja mutta ei onnistunut, joten hän jätti makrillit rauhaan ja yritti katsella mitä edessäpäin näkyi. Ruokatorvi jatkui leveänä ja suorana ja sen seinämistä hohkasi pehmeää keltaista valoa. Hetken kuluttua Ona huomasi, että vasemman puoleisessa seinämässä oli kyltti, jossa luki: "Eritasoliittymään 500 m". Pian liittymä tuli näkyviin. Tässä kohti ruokatorvi haarautui useampaan tunneliin sekä oikealle että vasemmalle ja lisäksi vielä yhtä moneen ylös ja alas. Liittymää ympäröi kokonainen keltaisten opas- ja varoituskylttien viidakko. Ona ehti lukea vain muutaman kyltin: "Vasemmalle ei oikealle! Huom! Hidastustöyssyjä edessäpäin! Tästä pernaan! Kaarlon Maja 50 m! Makrillit katosivat johonkin hänen oikealle puolelleen huutaen mennessään: "So long sucker!" Ona kellui yhteen alaspäin menevistä tunneleista ja hänen vauhtinsa kiihtyi. Tunneli kääntyili ja mutkitteli niin rajusti, että Ona alkoi tuntea itsensä merisairaaksi. Hän suoritti pikaisen merisairausloitsun ja tunsi olonsa heti paremmaksi. Tunneli suoristui ja edessäpäin näkyi kirkasta valoa. Ona syöksyi tunnelista lammikkoon, joka pysäytti hänen vauhtinsa ja jätti hänet kellumaan paikalleen. "Kah, vieraita!", sanoi ääni hänen vierestään. 

Pääsevätkö makrillit suihkuun?

Pääseekö Ona Oraakkelin luo?

Vastaukset näihin märkiin kysymyksiin ja paljon muuta vetistelyä seuraavassa jaksossa tarinassa Carlos Drake, seikkailija.