Day 216: Maori culture

Olin etukäteen jostain lukenut, että myös maoreilla on oma hierontatapansa, romiromi nimeltään. Halusin ehdottomasti kokeilla romiromia, se kuulosti niin hauskalta ja nimi muistuttaa kovasti lomilomia, joka on paras hieronta missä olen ikinä ollut. Niinpä etsin netistä käsiini paikallisen maorinaisen Wikitoria Omanin, joka teki romiromia Okere Fallsissa, puolen tunnin matkan päässä Rotoruasta. Kari ajoi minut sinne aamulla hirveässä kaatosateessa, ja jäi salongin puolelle juomaan kahvia ja kirjoittamaan Carloksen tarinaa sillä aikaa kun kävin hieronnassa. Wikitoria oli oikein mukava ja ihana ihminen, ja hieronta oli miellyttävä kokemus, vaikkakin se itse asiassa muistutti välillä enemmän akupainantaa kuin hierontaa. Kuulemma romiromi on maskuliinisempi versio lomilomista, ja niissä olikin jonkin verran yhteneväisyyksiä havaittavissa hieronnan aikana. Nyt pitäisi sitten energiat olla tasapainossa, jo oli aikakin. ;) Tulimme hieronnan jälkeen ruoanlaittoon hostelliin, ja nautimme täydellisyyteen hiottua kananuudelikeittoa rankkasateen piiskatessa kattoa ja ikkunoita. Ulos ei ollut mitään menemistä, vettä tuli trooppisella intensiteetillä. Vietimme torkkuhetken ja luimme ja keittelimme teetä, ja odotimme että josko sade taukoaisi sen verran että pääsisimme kävelylle. Ei se tauonnut.

Varasimme illaksi maorikulttuurielämyksen Tamaki-kylään, ja seitsemältä bussi tuli hakemaan meitä hostellilta ja hauska kuski kuljetti meidät varttitunnin matkan päähän ja kertoi samalla maorikulttuurista. Yksi meistä valittiin "päälliköksi" edustamaan meitä kaikkia maorien tervetuliaisseremoniassa. Kun tulimme kylään, kokoonnuimme kaikki aukiolle ja kolmen bussin kolme valittua päällikköä asettuivat etualalle. Sitten kylän maorisoturit tekivät haasteen, ja päälliköiden piti vastata siihen tietyllä tavalla, jotta kaikki saimme luvan astua kylään sisään tervetulleina vieraina. Porttien jälkeen avautui kaunis metsä, jonne oli rakennettu pieniä majoja. Kunkin majan luona opetettiin jotain maorikulttuurin osa-aluetta, ja kiersimme ryhmissä kaikki majat läpi ja saimme opetella hakaa ja pompuloiden pyöritystä, sekä katsella puunveistoa ja soturijuttuja. Seuraavaksi näytettiin, kuinka perinteisellä tavalla maauunissa valmistettu ateria eli hangi nostettiin ylös, ja asetuimme sitten istumaan juhlataloon ja kyläläiset esittivät laulua, tanssia ja hakaa meille. Sen jälkeen oli ruokailun aika. Hangissa paistetut kasvikset ja lihat oli asetettu buffettiin esille ja asetuimme pöytiin syömään ja viettämään iltaa. Illan päätteksi meidät kuljetettiin takaisin hostelleihin, ja matkalla jokaisen maan edustajien piti laulaa muille jotain. me olimme tietenkin ainoat suomalaiset, ja valmistauduin jo laulamaan yksin "Ajetaan me tandemilla", mutta onneksi ei tarvinnutkaan, kun matka loppui kesken. Huh. Ihan kiva maorielämys, ei mitenkään teennäinen. Toki turistinen, mutta sehän oli odotettavissakin, eikä häirinnyt yhtään. Laitan kuvatekstit huomenna, nyt nukkumaan!

Tamaki Villagen Maori-iltaman vastaanottokomitea. The reception in Tamaki Village Maori Night.

Soturit uhittelevat. Warriors trying to intimidate us.

Päällikkömme tervehtii kylän päällikköä perinteisellä tavalla. Our chiefs greet the chief of the village in the traditional way.

Kauniiseen kawa-metsään oli rakennettu majoja, joissa sai opetella ja katsoa erilaisia Maori-kulttuuriin kuuluvia asioita. In a beautiful kawa forest they had built huts, where you could learn and watch different aspects in Maori culture.

Haka-harjoitukset. Learning the haka.

Aseiden käytön opetusta. Weapons training.

Kawa-metsään rakennettu kylä oli todella tunnelmallinen. The village built in the kawa forest was really lyric.

Hangi-illallinen. Hangi dinner.

Illan ohjelmaa. The show of the evening.

Carlos Drake, seikkailija

Luku 216

Carlos nousi seisomaan ja aukaisi junaosaston oven. Läksynsä jo oppineena hän kurkisti varovasti ovesta ulos. Toisella puolella ei näkynyt muuta kuin tyhjä käytävä, jonka varrella oli useita samanlaisia ovia kuin se, jonka hän oli juuri aukaissut. Carlos käveli seuraavan osaston ovelle. Osastot olivat vailla minkäänlaisia ikkunoita, joten ovea avaamatta ei voinut tietää oliko osastossa ketään. Carlos avasi oven ja näki vain tyhjiä istuimia. Sama toistui seuraavissakin osastoissa. Junassa ei tuntunut olevan ketään hänen lisäksensä. Carlos palasi takaisin omaan osastoonsa ja sulki oven. Hän ei tuntenut halua lähteä tutkimaan junaa sen enempää. Junasta huokui outo tunne, aivan kuin jotain olisi vinksallaan ja väärin. Carlos tunsi voimakasta halua päästä jonnekin piiloon, esimerkiksi istuinten alle, jos sinne vain olisi mahtunut. Junan pilli vihelsi monta kertaa peräkkäin ja sitten vauhti lisääntyi. Carlos näki jotain suurta ja tummaa liikkuvan nopeasti sumussa junan rinnalla. Vaikka hän kuinka siristeli silmiään, hän ei pystynyt erottamaan mitään yksityiskohtia. Juuri, kun Carlos oli nenä kiinni junan ikkunassa, jostain sumusta lennähti musta paksu lonkero. Lonkeron päässä oli vyyhti ohuempia lonkeroita, joiden päässä oli vuorostaan samanlaiset vyyhdit. Oli aivan kuin joku olisi heittänyt junan ikkunaan ison kasan mustia siivousmoppeja sillä erotuksella, että nämä mopit olivat elossa ja liikkuivat. Hetken aikaa lonkerot kiemurtelivat ikkunan pinnalla ennen kuin junan vauhti tempaisi ne pois. Carlos ehti kuitenkin nähdä, että lonkeroiden päissä oli ammottavia suita, joiden sisällä näkyi teräviä valkoisia koukkuja, jotka pyörivät hitaasti ympäri. Hän hypähti pelästyneenä pois ikkunan luota ja meni seisomaan oven luo. Hänen sydämensä hakkasi lujaa ja hänen polvensa olivat aivan hyytelönä. Carlos toivoi, että juna ei missään tapauksessa pysähtyisi ainakaan vielä.

Onko Carlos todellakin yksin junassa?

Muistaako Carlos vielä viskikastikkeen ohjetta?

Vastaukset näihin kysymyksiin ja paljon muuta seuraavassa jaksossa tarinassa Carlos Drake, seikkailija.